Modernismi: Poltettuja enkeleitä

Julkaisufoorumi: Agricola

Poltettuja enkeleitä – väitöskirja Helvi Hämäläisestä

Marjut Kähkönen: Ei kenenkään veli. Naiskirjailijuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa. Helsinki: SKS 2004.

Marjut Kähkösen väitöskirja on lähtökohdiltaan kunnianhimoinen. Kun aineistona ovat Helvi Hämäläisen (1907–1998) kaikki kymmenen runokokoelmaa, kirjailijakuvan rakentamisen ja kehityskaaren seuraamisen käyvät päinsä. Kähkönen lukee Hämäläisen lyriikkaa tämän koko tuotantoa vasten ja kuljettaa lisäksi mukana Hämäläisen omia kommentteja, kokoelmien vastaanottoa, kirjallisuuskeskustelua sekä lyriikan kehityslinjoja. Lyriikan nykytutkimuksen näkökulmat ja keinot nousevat esiin monipuolisesti.

Kähkönen selvittelee, miten Helvi Hämäläisen lyriikassa ratkaistaan naiseuden ja kulttuurissamme patriarkaalisesti rakentuvan kirjailijanroolin välinen ristiriita. Hän kirjoittaa: ”Luovuus rinnastuu [länsimaisessa kulttuurissa] eri ilmenemismuodoissaan miehen seksuaalisuuteen ja tulee ymmärretyksi pelaamisena, taisteluna, johtamisena, kovuutena ja aktiivisina tekoina”. Kähkönen kysyy, miten Hämäläinen vastaa tuotantonsa eri vaiheissa kysymykseen naiseuden ja luomisen mahdollisuuksista ja ilmenemistavoista miesten maailmassa. Naislyyrikon työ esitetään Hämäläisen runoissa synnyttämisenä, kutomisena, leipomisena, noidan hahmon ottamisena.


Lähtökohta

Naiskirjailijuuden metaforien avaaminen kognitiivisen metaforateorian ja naistutkimuksen keinoin on onnistunut lähtökohta. Avoimuudessaan ja alttiudessaan useiden näkökulmien käyttöä kohtaan kognitiotieteellinen lähestyntä tekee oikeutta kaunokirjallisen tekstin monipohjaisuudelle, ja kognitioanalyysi sopii nykyvaiheessaan erityisen hyvin modernismin ja sen jälkeisen kirjallisuuden tulkintaan. Metaforat ovat lyriikassa erityisen keskeisiä modernismista lähtien, ja Helvi Hämäläisen teosten nimetkin ovat vahvan metaforisia.

Väitöskirjassa tulee esille kognitioteoriaan kuuluva näkemys metaforasta periaatteena, joka on läsnä käsitteissä, käsitejärjestelmissä sekä tavassamme hahmottaa ja tulkita kohdattua. Hämäläisen runoja luentaan niin, että niiden metaforat ovat yhteydessä kulttuurin käsitejärjestelmiin. Metaforatutkimus onkin samalla ajattelun ja kulttuurin kätkettyjen puolten tutkimusta. Kulttuurin jäsenillä on suuri määrä yhteisiä, usein tiedostamattomia metaforia, joiden osoittaminen ja tulkinta on hedelmällistä.

Kähkönen tuo havainnollisesti esille sen, että metaforat perustuvat ihmisen ruumiillisuudelle, joka on aina lähtökohtana tietämisessä ja asioiden hahmottamisessa. Säiliöskeema on esimerkki fyysisyyden peruskokemuksen vaikutuksesta siihen, miten ihminen hahmottaa ja tulkitsee asioita. Tälle skeemalle pohjautuu myös maailman spatiaalinen jäsentäminen: suuntien ja avaruudellisuuden hahmotus pohjautuu ruumiillisuuden elämykseen ja sen synnyttämään tilakokemukseen.

Väitöskirjassa korostuu vaatimus tietämisen teorian uudistumisesta. Kognitioanalyysia on harjoitettu Suomessa jo kymmenisen vuotta, mutta sen nivominen naisnäkökulmaan on uutta. Eräistä mitätöintiyrityksistä huolimatta kognitiotiede ja naistutkimus elävät ja voivat hyvin – ne ovat merkittävä osa useiden tieteiden uudistusta. Kirjallisuudentutkijatkin pohtivat tietämistä sekä sen sukupuolittuneisuutta, elämyksellisyyttä ja kulttuurisuutta sekä tunteen ja tiedon suhdetta.


Kysymyksiä

Kähkönen onnistuu valottamaan Hämäläisen lyriikkaa ja sen yhteyksiä runouden kehitykseen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kognitiivinen teoria auttaa yllättävän hyvin hienosyistenkin metaforien tulkinnassa. Vaikka luenta on rikasta ja vakuuttavaa, sen yksityiskohdista voidaan keskustella, samoin eräistä linjauksista. Seuraavaa ei ole tarkoitettu niinkään kritiikiksi kuin dialogiksi tutkijan kanssa.

Se mikä tutkielmassa on lupaavinta, on siinä yleensä myös ongelmallisinta. Tämän tutkimuksen ihanuus ja kurjuus on aineiston laajuudessa ja näkökulmien runsaudessa. Hämäläisen saama kritiikki ja kauden kotimainen ja kansainvälinen kirjallisuuskeskustelu esitetään harmittavan usein siten, että runoanalyysit jäävät laajojen selostelujen ja poikkeamien varjoon. On lisäksi epäselvää, milloin kritiikin kärjekkyys aiheutuu kirjailijan sukupuolesta, milloin muista syistä. Oliko Hämäläisen lyriikalla toisenlainen vastaanotto kuin esimerkiksi Lasse Heikkilän ja Lassi Nummen lyriikalla?

Aina ei käy ilmi, mikä tehtävä ja asema kirjailijan kirjeiden yms. aineiston lainaamisella on. Entä jos Hämäläisen runot olisivat aina itsestään selvästi polttopisteessä? Joskus tulkintaa on hankala seurata siksi, että se perustuu parafraasiin tai vain lyhyeen sitaattiin. Yksittäisen kokoelman runoja olisi voinut enemmän keskusteluttaa toistensa kanssa.

Olisiko tulkintaa oleellisesti taustoittavat asiat – modernismin poetiikan ja metaforien aseman siinä – voinut ottaa lähtökohdaksi? Nyt ne esitetään vasta sivulta 67 lähtien, luvun 2.4. alussa. Luvun otsikossa ”Romantikon vastalause 1950-luvun modernismille” nousee esiin tekstissä taajaan käytetty käsiteperhe romantikko/romanttinen. Kähkösen tarkoittama ’romanttisuus’ oli tärkeä osa 1950-luvun suomalaista modernismia, jossa se oli perua 1920- ja 1930-luvuilta. Monet ’romanttisiksi’ mainitut piirteet ovat itse asiassa ekspressionistisia.

Joissakin tapauksissa analyysia tarkentaisi sen huomaaminen, miten paljon Hämäläisen lyriikassa on tekstienvälistä keskustelua kansanrunouden ja ekspressionistisen kirjallisuuden kanssa. Erityisesti varhaiset kokoelmat ammentavat suomalaisen kansanrunouden naiskuvista ja -aihelmista. Ekspressionismille ominaiset piirteet, joita välittyi 1930–1950-luvun runouteen Edith Södergranilta, Uuno Kailaalta ja Katri Valalta, ovat huomattavan yleisiä Hämäläisellä. Monet hänen runonsa ovat läpikotaisin ekspressionistisia, ja useiden muidenkin hänen runojensa luennassa olisi hyvä huomata kosketukset tähän virtaukseen.

Marjut Kähkönen panee hyvin merkille Hämäläisen tuotannon yhteydet Suomen kirjallisuuteen. Runojen vuoropuhelu myös Aale Tynnin lyriikan kanssa olisi ollut hyvä tuoda esille. Kähkönen käyttelee käsitteitä johdonmukaisesti, mutta jotakin toivomisen varaa tässä suhteessa on. Olisi hyvä erottaa toisistaan se taho, joka runossa puhuu, ja se joka toimii ja kokee. Kognitiivinen toimija on käyttökelpoinen termi, joka tarkentaisi esitystä.


Kirjallisuusinstituution patriarkaalisuus

Marjut Kähkösen väitöskirja antaa, mitä se lupaa. Työn idea on oivallinen. Kirjoittaja esittelee hyvin lähtökohtansa, ja hän perustelee tekemänsä valinnat. Marjut Kähkönen on löytänyt aiheeseensa näkökulman ja rajauksen, joista käy päinsä laajan aineiston läpivalaisu. Tutkija panee kognitiivisen metaforateorian edustajat mielenkiintoiseen vuoropuheluun feministisen metaforateoria luojan Helen Hasten ja eräiden naistutkimuksen klassikkojen kanssa. Hämäläisellä keskeinen esteettisen ja eettisen rajanveto saa ansaitsemansa huomion.

Kähkösen runoanalyysi on tarkkaa ja ajanmukaista, ja ote miellyttävällä tavalla konstailematon. Esitys on hallittua ja sujuvaa, valitut käsitteet palvelevat tarkoitustaan. Kokonaisuus on ehyt, ja suoritus on viimeistelty huolellisesti. On tärkeää, että kirjoittaja kokoaa ja arvioi tutkimustuloksiaan ”Lopuksi”-luvussa, mutta aineiston laajuutta ajatellen yhteenvetokin voisi olla laajempi.

Kirjallisuusinstituution, tiedemaailman ja yliopiston patriarkaalisuus odottaa tutkijoitaan. Onko naisilla näissä maailmoissa muita kunniallisia tehtäviä kuin patriarkaalisuuden pönkittäminen? Onko kriittinen nainen vasta astumassa esiin? – Helvi Hämäläinen kirjoittaa kokoelmassaan Surmayöt: ”Köyhästä harmaasta mekostani kasvatan sulkapiikkejä, / siipiäni kuin lumimyrskyä”.