Keski-Suomen kirjallisuus

Ilmestynyt Finnican www-sivuilla


Keski-Suomen kirjallisuuteen kuuluvat 1) Keski-Suomesta olevat tai siellä pitkään asuneet kirjailijat ja 2) sellaiset muualta olevat kirjailijat, jotka ovat kuvanneet Keski-Suomea. Keski-Suomen kirjallisuus peilaa oman maakunnan asioita. Näin syntyy käsitys alueen asukkaista ja heidän elämäntavastaan. Aiheita tarjoavat Jyväskylä ja ympäröivä maaseutu. Seuraavassa pidetään silmällä sitä, miten kirjallisuudessa kuvataan maakuntaa ja sen kehitystä. Keskisuomalaisten kirjailijoiden tuotannossa näkyy sama kahtalaisuus kuin muussakin Suomen kirjallisuudessa: kaupunki esitetään maaseutua kriittisemmin.

Maausko ja kotiseuturakkaus elävät pitkään Keski-Suomen kirjallisuudessa. Ne näkyvät Martti Korpilahden ja Einari Vuorelan runoissa sekä Urho Karhumäen ja Leo Kalervon romaaneissa. Karhumäen ja Kalervon teosten tyypillinen päähenkilö on sinnikäs raataja, joka voittaa eteen tulevat vaikeudet. Marko Tapion ja Harri Tapperin maaseutukuvaus on tyyliltään ja rakenteiltaan nykyaikaista.

Jyväskylä on kaunokirjallisuudessa usein tyypillinen pikkukaupunki. Se on idyllinen, mutta siinä on nurkkakuntaisuutta. Joskus Jyväskylä esitetään ihanteellisessa valossa koulu- ja sivistyskeskuksena, jonka vaikutus leviää ympäröivään maakuntaan. Varhaisia Jyväskylän kuvaajia ovat esim. Minna Canth ja Robert Kiljander, uudempia esim. Harry Forsblom ja Keijo Siekkinen.


LUONNON JA MAASEUDUN KUVAUS


Samat maiseman ainekset toistuvat Keski-Suomen kuvauksissa eri aikoina. Niitä ovat avarat järvenselät, kosket, korkeat harjut ja suuret metsät. Järvet ovat kivirantaisia ja auringossa kimaltavia. Metsät tarjoavat kotoisen turvapaikan. Luonto esitetään useimmiten tutuksi ja ystävälliseksi. Se antaa maaseudun asukkaille elämisen ehdot. Ne eivät tosin ole aina helpot. Halla ja suo ovat vertauskuvia vaikeuksista, jotka sisukas ja ahkera ihminen voittaa.


Maiseman muutos

Maaseudun kehitys näkyy kirjallisuudessa maisemankin muutoksena. Kirjoissa tulee esille, miten eläminen ja elinkeinot monipuolistuvat. Vanhojen teosten henkilöt ovat monesti pellon raivaajia tai ihmisiä, jotka asuvat suurten metsien keskellä. Tilanne on sama joissakin myöhemmin kirjoitetuissa ja mennyttä aikaa kuvaavissa teoksissa. Entisaikojen elämä Keski-Suomen maaseudulla esitetään rajoittuneeksi. Asuinseudut ovat syrjäisiä ja yhteydet muualle huonoja.

Korpi ihmisen elinympäristönä vaihtuu kirjallisuudessakin kylään ja kauppalaan. Metsää kaadetaan asutuksen tieltä, taajamat kasvavat. Koskia ruvetaan yhä useammin kuvaamaan padotuiksi. Ihminen etsii maaseudulla elantoa monelta taholta, elintaso alkaa kohota. Tilanne muuttuu taas, kun lähestytään nykyaikaa. Kirjailijat osoittavat teoksissaan havainnollisesti, että yritteliäisyyden ja vaurastumisen vuosia seuraa maaltapako. Nuori väki muuttaa kaupunkiin, peltoja paketoidaan. Moni tila jää autioksi.


Maausko ja yhteys luontoon

Vanha Keski-Suomen kirjallisuus peilaa vielä elinvoimaista maaseutua. Teoksissa näkyy maausko. Maatyötä arvostetaan, luontoa ja maaseudun elämää ihaillaan. Kirjailijat kuvaavat ihmisen ja luonnon yhteyttä. Henkilöt ovat tavallisia ihmisiä, usein köyhiä ja itsestään ääntä pitämättömiä. Asiat esitetään heidän näkökulmastaan. Kirjailijan myötätunto on vähäväkisten puolella. Heidät näytetään arvokkaina ihmisinä, kuten yleensäkin suomalaisessa kansankuvauksessa. Heidän elämässään näkyy rakkaus kotiin ja kotiseutuun.

Martti Korpilahti1 (1886-1938) ja Einari Vuorela2 (1889-1972) ovat keskisuomalaisia kotiseudun ja luonnon runoilijoita. Nykyrunoilijoista varsinkin Liisa Laukkarinen3 (1944-) ja Anne Hänninen4 (1958-) kirjoittavat ihmisen ja luonnon suhteesta.


Romaaneja maaseudusta

Monet romaanikirjailijat kuvaavat keskisuomalaista talonpoikaa rehdiksi ja sisukkaaksi. Maaseudun pieneläjät ovat proosateoksissa sitkeitä puurtajia. He eivät näe omaa merkitystään, vaikka yhteiskunnan kehitys perustuu heidän työlleen. Ponnistelu tuo heidän elämäänsä tarkoituksen, ja raskaskin työ antaa tekijälleen iloa.

Kuva maaseudusta on perinteisessä kirjallisuudessa ihanteellinen. Maaseutu esiintyy tervehenkisenä ympäristönä, jossa ihmisillä on kristillisiä hyveitä. Niitä ovat esimerkiksi usko ja lähimmäisenrakkaus. Kirjailijat havainnollistavat sitä, mihin johtaa, jos yksilö tavoittelee vain omaa etuaan. He kuvaavat ihmisen vastuulliseksi olennoksi, jonka ei pidä elää vain itselleen. Hänen tulee auttaa ja palvella muita. Ahkera työnteko ei ole vain keino sosiaaliseen nousuun. Se on myös onnellisen ja arvokkaan elämän tae.

Urho Karhumäki5 (1891-1947) ja Leo Kalervo6 (1924-) kuvaavat romaaneissaan maatyötä. Marko Tapio7 (1924 - 1973) ja Harri Tapper8 (1929 - ) ovat Leo Kalervon lisäksi nykyaikaistuvan maaseudun kuvaajia. Marko Tapio ja Lauri Haarla9 (1890 - 1944) tilittävät osassa tuotantoaan sota-ajan tuntoja.



JYVÄSKYLÄN KUVAAJIA


Värikäs pikkukaupunki

Jyväskylä oli 1800-luvun loppupuolella pieni maaseutukaupunki, joka pyrki kauppa- ja kulttuurikeskukseksi. Se olikin opillisen suomenkielisen sivistyksen tukikohta. Sinne perustettiin 1863 maamme ensimmäinen opettajaseminaari, ja sen suomenkieliset lyseo ja tyttölyseo olivat lajissaan ensimmäisiä.

Monista seminaarin opettajista ja oppilaista tuli kirjailijoita ja lehtimiehiä. Heihin kuuluivat Immi Hellén, Anni Swan, Isa Asp, J.H. Erkko jne. Seminaarilaisten kirjoituksia ilmestyi kirjoissa, lukemistoissa ja sanomalehdissä. Heillä oli oma albumisarja, jonka aloitti nide Suomen saloilta (1871). Monet kirjailijat kuvasivat värikkäästi Jyväskylää ja seminaaria. Kaupunki oli vastapaino harvaanasutulle maaseudulle. Suomen kirjallisuudessa kaupunki esitettiin perinteisesti kriittisemmin kuin maaseutu. Teoksissa tulevat esille arvonsa tunteva Jyväskylän parempi väki, kauppiaat ja käsityöläiset sekä köyhä kansa. Minna Canthin kuva kaupungista on Kauppa-Lopossa ja Lehtori Hellmanin vaimossa kriittinen. Hän arvostelee jyrkkää säätyeroa ja parempiosaisten itsekkyyttä ja ahdasmielisyyttä. Hänen esityksensä seminaarin silmäätekevistä ei mairittele. Jyväskylää eli Käpykylää kuvataan kirpeästi myös Ain'Elisabet Pennasen10 romaanissa Kaksi raukkaa (1968).

Kirjailija ja toimittaja Väinö Kolkkala (1883-1952) esittää hänkin kaupunkilaiset omahyväisyyteen, itsekeskeisyyteen ja juonitteluihin taipuvaisina. Pikkukaupungin ilmapiiri välittyy myös Robert Kiljanderin11 (1848-1924) näytelmissä. Niiden aiheet, tapahtumat ja ympäristöt ovat pääosin Jyväskylästä.

Kaupungin tunnelmat ovat myönteisempiä Isa Aspin (1853-1872) ja Irene Mendelinin (1864-1944) runoissa. Kaupungissa vallinnut aatteellinen into ja seudun idylliset näkymät ovat heidän teksteissään läsnä elävinä. Einari Kovero (1892-1976) piirtää runoissaan Jyväskylästä kuvan kulttuuriharrastusten ja opillisen sivistyksen tukialueena.


Teollistuva kulttuuri- ja kasvukeskus

Monet prosaistit näyttävät teoksissaan kaupungin teollistuvana kasvukeskuksena. Niin tekevät esim. Leo Kalervo ja Irja Virtanen (1921-). Irja Virtanen herättää romaanissaan Punaiset kengät leikillisen ajatuksen, että Jyväskylä sopisi hyvin Euroopan pääkaupungiksi.

Jyväskylän kuva monipuolistuu, kun tullaan kohti nykykirjallisuutta. Nuoren polven edustaja Harry Forsblom12 (1943 - ) on persoonallinen kaupungin kuvaaja. Hän kyseenalaistaa romaanissaan Aurinkolinna (1980) perinteisen käsityksen kaupungista Suomen Ateenana. Jyväskylä on kirjallisuudessa myös työläisten kaupunki. Varsinkin Keijo Siekkinen13 (1948-) esittelee sitä romaaneissaan tältä kannalta.


Keski-Suomen nuorisokirjallisuus - Elsa Heporaudasta Harri Tapperiin

Keski-Suomen nuorisokirjallisuuden yhtenä taustana on seminaarin opettajien ja opiskelijoiden työ. He toimittivat ja julkaisivat lukemistoja lapsille ja nuorille. Seminaarinlehtorin puoliso Elsa Heporauta oli ahkera kirjoittaja ja toimittaja. Keski-Suomen nuorisokirjallisuuteen kuuluu mm. Laura Soinne, joka oli Einari Vuorelan puoliso. Hän sepitti mm. herttaisia satuja ja lastennäytelmiä. Terttu Pajunen-Kivikäs julkaisi useita nuorisoromaaneja. Niistä tunnetuimpia on tyttökirja Tätien Anna-Mari (1946). Terttu Pajunen-Kivikkään esitys on hauskaa ja vauhdikasta. Hän pyrkii romuttamaan aikansa eläneitä ajatustapoja. Hänen kirjoissaan työläiskodin lapsellakin on oikeus koulunkäyntiin, ja nainen voi valita itselleen ammatin, jota on pidetty miehelle kuuluvana. Terttu Pajunen-Kivikäs toimi lausujana ja lausunnanopettajana.

Viitasaarelainen kirjailija Rebekka Räsänen on julkaissut useita nuorisoromaaneja. Toimittajat Onni Haini, Kyösti Sorjonen ja Heikki Jylhä tunnetaan poikien seikkailukirjan kehittäjinä. Harri Tapper on julkaissut yhdessä Sirkka Laukkarisen kanssa lastenkirjan nimeltä Kettu Auringonnielijä (2000).
Uuden polven nuorisokirjailijoita ovat Hannele Huovi14, Vuokko Niskanen ja Elina Pöykkö.


Keski-Suomen kirjailijat ry.

Keski-Suomen kirjailijat ry syntyi 1962 alueen kirjailijoiden yhdistykseksi. Se perustettiin täydentäjäksi ja vastapainoksi valtakunnalliselle Suomen Kirjailijaliitolle. Yhdistys pyrkii lisäämään kirjailijan ammattitaitoa ja parantamaan heidän toimintaedellytyksiään. Näiden päämäärien saavuttamiseksi yhdistys on yhteistyössä monien tahojen kanssa. Niitä ovat esim. Suomen Maakuntakirjailijat ja Suomen Kirjailijakeskus sekä kirjastot ja eri oppilaitokset. Yhdistys teki vuonna 1973 läänin taidetoimikunnalle aloitteen lääninkirjailijan viran saamiseksi Keski-Suomeen. Sellainen perustettiinkin seuraavana vuonna.

Keski-Suomen kirjailijat ry tukee maakunnan kirjallisuusharrastusta ja ohjaa harrastajakirjoittajia. Se järjestää alan seminaareja ja kirjoituskilpailuja. Lisäksi se ylläpitää arvostelupalvelua. Yhdistyksen aloitteesta perustettiin 1976 Keski-Suomen Kynäri maakunnan harrastajakirjoittajien yhdyssiteeksi. Näiden kahden yhdistyksen yhteistyö on alusta asti ollut tuloksellista. Niiden tärkeimpiin kuuluva aikaansaannos on Jyväskylän kirjailijatalo.

Yhdistys harjoittaa julkaisutoimintaa. Sen piirissä on toimitettu kokoomateoksia. Jäsenet esiintyvät niissä yhdessä. Ensimmäinen antologia oli nimeltään Tässä pisteessä (1971). Julkaisu Metsonsulka (1992) antaa värikkään kuvan yhdistyksen toiminnasta ja jäsenistä. Kirjallisuutta: Kaisa Saikkonen: Keski-Suomen kirjailijat ry. 1962-1982 (1984)


Kirjallisuutta

Fried, Anne: Marko Tapio. Suom. Raija Mattila. Porvoo 1975.
Haahtela, Sampo: Piirteitä Keski-Suomen osuudesta kirjallisuudessamme. Teoksessa Keski-Suomea ja keskisuomalaisia 1. Keskisuomalaisen Osakunnan 15-vuotisjulkaisu. Jyväskylä 1946.
Kalervo, Leo: Itseäni jäljittämässä. Espoo 1981.
Kajannes, Katriina: Elämänpolun kaarteessa. Elsa Heporaudan kirjailijauran alku Jyväskylässä 1910-1922. Jyväskylä Studies in the Arts, 33. Jyväskylä 1990.
Kajannes, Katriina: Kauneuden jumalallinen totuus. Tutkielmia Elsa Heporaudan elämäntyöstä. Jyväskylä 1994.
Keski-Suomen kotiseutulukemisto. Toim. Heikki Jylhä & Otto Pöyhönen. Jyväskylä 1964.
Lilja, Jenny: Dramaatikon visiot. Tutkimus ekspressionistisista teemoista ja motiiveista Lauri Haarlan näytelmissä. Jyväskylä Studies in the Arts, 12. Helsinki 1979.
Lilja, Pekka: Einari Vuorelan lyriikasta. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. Julkaisuja, 5. Jyväskylä 1993.
Loogillista ihmettelyä. Kirjoituksia Marko Tapiosta. Toim. Miisa Jääskeläinen. Jyväskylä 1995.
Makkonen, Anna: Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssi. Romaanin syntyprosessista. Helsingin yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen monistesarja, 10. Helsinki 1982.
Makkonen, Anna: Romaani katsoo peiliin. Mise en abyme -rakenteet ja tekstienvälisyys Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 546. Tampere 1991.
Martti Korpilahti. Keski-Suomen kotiseuturunoilija. Toimituskunta Päivö Oksala ym. Jyväskylä 1949.
Metsonsulka. Aikakirja. Toim. Martti Pulakka. Jyväskylä 1992.
Saikkonen, Kaisa: Keski-Suomen kirjailijat ry. 1962-1982. [Jyväskylä] 1984.
Saikkonen, Kaisa: Keski-Suomen kirjallisuudesta. Teoksessa Kirja keskellä Suomea. Suomalainen kirja 1488-1988. Toim. Kaisa Saikkonen. [Jyväskylä] 1988.
Sorvali, Ulla & Jokinen, Marita & Räty, Marja Liisa: Keski-Suomen kirjallisuus 1. Kaunokirjallisuus vuoteen 1987. Kirjallisuusarvioinnit 1963-1987. Jyväskylä 1988.
Tammekann, Eeva-Maija: Keskisuomalaiset kirjailijat. Teoksessa Jyväskylän Kaupunginkirjaston juhlakirja 1863-1963. Jyväskylä 1963.
Tammekann, Eeva-Maija: Keski-Suomi kaunokirjallisuudessa. Teoksessa Keski-Suomen kirjallisuus 1. Jyväskylä 1988.


Viitteet:

1 Martti Korpilahti (1886-1938)
Opettaja Martti Korpilahti kirjoitti "Keski-Suomen kotiseutulaulun", joka alkaa sanoilla "Männikkömetsät ja rantojen raidat". Hänen runonsa ovat raikkaita ja luontevan laulullisia. Hän sepitti runoja sekä lapsille että aikuisille. Korpilahti kuvaa erityisesti pohjois-Päijänteen maisemia. Hänen aiheitaan ovat luonnon lisäksi koti, koulu, juhlat ja isänmaa. Rakkaus kotiseutuun avartuu Korpilahden runoissa rakkaudeksi isänmaahan. Hän runoilee:

"Kotiseutu on isänmaan sydän,
ja sen pohjalta lähtee se tie,
jota myöten ihmisyys astuu,
liki toistansa kansoja vie."

Korpilahden runoissa näkyy sama ihanteellisuus kuin muussa kauden kirjallisuudessa. Elämän merkitys löytyy työstä perheen, kotiseudun ja kansakunnan hyväksi.

2 Einari Vuorela (1889-1972)
Keuruulainen Einari Vuorela on tunnetuin keskisuomalainen runoilija. Hän osoittaa tuotannossaan, että hän arvostaa yhteyttä kotiseutuun ja omiin juuriin. Suhde luontoon on Vuorelan runoissa läheinen. Yksi hänen kirjansa onkin Puut ajattelevat. Vuorela kuvaa herkästi järvi- ja metsämaisemaa ja sen keskellä asuvia ihmisiä. Heitä ovat maamies, paimenpoika, karjatyttö, tukkipoika, lapsi, harmaa mummo. Huoleton korven kulkija on tavallinen hahmo hänen kokoelmissaan.

Niissä kuvataan läheistä ympäristöä, esimerkiksi tuttua pihapiiriä tai rantaa. Runoissa on aineksia, joiden ansiosta maisema tavallaan jatkuu rajojensa yli. Sellaisia ovat asioiden katselu tuvan ikkunasta, kulku pitkin polkua tai tietä, pilvien liike, lintujen lento. Myös kuulovaikutelmat laajentavat kuvattua piiriä. Monissa runoissa mainitaan huilun soitto ja linnun liverrys. Kirjojen nimet kertovat kirjailijan aiheista. Hänen teoksiaan ovat esimerkiksi Huilunsoittaja, Kaukainen tuuli, Korpirastas, Tie ja vaeltaja ja Korpien takaa.

KOTISEUDUN VUORET

Vuoret, oletteko unta
pehmeää kuin villa,
kevyttä kuin ilma,
usva taivaan rannan?
Maailmalla harhaan,
kuljen, kuljen,
teidät repussani kannan.

Kokoelmasta Tie ja vaeltaja (1945)

Vuorelan runot ovat raikkaita ja välittömiä kuin kansanlaulu. Tunnelma on niissä tärkeä asia. Aurinko kultaa hänen runoissaan arjenkin, se valaisee korvet ja kylät. Vuorela panee tarkasti merkille valaistuksen vaihtelun. Vivahteet ja sävyt muuttuvat nopeasti. Haikea kaipaus on runoissa tavallista. Yhtä usein sävy on iloinen, vapautunut ja leikillinen. Nuoren rakkauden vaiheet heijastetaan luontoon Vuorelan proosakirjassa Kevätlaulu maakylästä (1922). Alkukevään kirkkaus on taustana Veikon ja Anna-Liisan tapaamiselle. Valo ja rakkaus ovat voimakkaita: ne raivaavat tiensä esteitten läpi. Ne lämmittävät sen mikä on kylmää, ja ne tuovat mukanaan lupauksen kesästä ja kaiken kukoistuksesta. Vaikka nuoret kokevat vaikeuksia, teos tulvii luottamusta elämään ja rakkauteen.

3 Liisa Laukkarinen (1944-)
Liisa Laukkarinen on julkaissut myös proosaa, mutta hän on ennen muuta lyyrikko. Hänen teoksissaan runokuvat ovat konkreettisia, ilmaisu täsmällistä ja runojen rakenne hioutunut. Laukkarinen kuvaa ihmisen ja luonnon elimellistä yhteyttä; hän valottaa elämän eri alueita ja tapahtumia juuri ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta. Laukkarisen aiheita ovat myös elintasokilpailun vaarallisuus ja luonnon tasapainon horjuminen. Hänen ajatuksensa on, että etääntyessään luonnosta ihminen vieraantuu myös itsestään.

Liisa Laukkarinen kirjoittaa rakkaudesta, äitiydestä ja kuolemasta. Hän esittää läheisen ihmissuhteen eri vaiheet naisen kannalta. Pintaan nousevat kaipaus, ehdoitta tapahtuva antautuminen ruumiilliseen yhteyteen, epäily, arjen kokemusten jakaminen toisen kanssa, halu oman tilan saamiseen. Rakkaus osoittautuu Laukkarisen tuotannossa ilon ja luomisvoiman lähteeksi. Muutkin ihmissuhteet ovat tärkeitä. Myös kosketus menneiden sukupolvien elämäntyöhön on Laukkarisen runoissa arvokas asia, ja sukupolvien ketju jatkuu myös eteenpäin. Vanhemmat tarjoavat kasvun mahdollisuuden omille lapsilleen. Laukkarisen kuva elämästä on dynaaminen. Elämä on hänen teoksissaan alituista muutosta - se on uusien alkujen sarja. Liisa Laukkarinen tilittää lyriikassaan ja proosassaan naisen itsenäistymistä ja sisäistä kasvua. Juureva maanläheisyys ei ole hänen tuotantonsa ainoa linja. Myös uskonnollinen, mystinen elämys on hänen aiheitaan.

4 Anne Hänninen (1958-)
Anne Hännisen runokuvat ovat intensiivisiä, värit ja valo hehkuvat hänen lyyrisissä maisemissaan. Hännisen teemoja ovat luonto, luonnonsuojelu ja luominen, yksinäisyys ja kaikkiyhteys. Hän ammentaa teoksissaan lapsuusmuistoista, unesta ja sisäisestä maailmasta. Hänninen pyrkii tuotannossaan takaisin lapsen aitouteen ja eheyteen. Hän tavoittaa herkästi nuoren naisen kokemuskentän.

Kaipaus ihmisyhteyteen on Anne Hännisen aiheita. Hän kuvaa sitä, että äärimmäisen yksinäisyyden kokemuksessa voi hetkittäin avautua yhteys muihin: henkilökohtaisissa elämyksissä on myös yleisinhimillisyyttä. Luontokin tarjoaa pääsyn erillisyydestä. Hännisen runojen minä samastuu vahvasti aurinkoon ja sen voimaan. Usein hän tuntee olevansa yhtä myös maan ja sen ahdistuksen kanssa. Maa kärsii, koska sitä on kohdeltu väärin. Hänninen kirjoittaa ihmisen ahneudesta, joka uhkaa luonnon tasapainoa. Luonto on Anne Hänniselle viisas ja omaehtoinen kokonaisuus. Hän puhuu runoissaan luonnosta elävänä persoonallisuutena. Hänninen kirjoittaa elävöittävästä energiasta, joka toimii ja toteuttaa päämääräänsä jokaisessa solussa. Yksilö ei hänen teksteissään aina tunne itseään tekojensa subjektiksi: elämä toimii ihmisessä ja hänen kauttaan. Mystiikka on läheistä Anne Hänniselle. Hän osoittaa runoissaan arjen vähäpätöiset tapahtumat ja luonnon pienetkin ilmentymät arvokkaiksi. Hetki avautuu hänen runoissaan kohti äärettömyyttä, vähäpätöinen ilmiö kohti kosmista merkitystä.

5 Urho Karhumäki (1891-1947)
Romaanissa Korpiherra (1932) Urho Karhumäki esittelee raivaajan, joka saa suon tuottamaan. Janne Oksala, kirjan päähenkilö, vetäytyy vapaaehtoisesti yksinäiseksi korven asukiksi. Hänelle antaa voimaa rakkaus luontoon ja arkisessa elämässä näkyvä usko. Kirjailija kuvaa muissakin teoksissaan lämpimästi maaseudun vaatimattomia ahertajia. Samalla hän arvostelee häikäilemättömiä pyrkyreitä ja äkkirikkaita. Karhumäen laajaan aihepiiriin sisältyy myös kilpajuoksu. Hän voitti urheilijaromaanillaan Avoveteen (1936) kultamitalin Berliinin olympialaisten taidelajeissa. Karhumäki julkaisi lisäksi novelleja, näytelmiä ja nuortenkirjoja, ja monissa hänen teoksissaan on huumoria.

6 Leo Kalervo (1924-)/
Laukaassa syntynyt Leo Kalervo tilittää proosassaan maaseudun nykyaikaistumista. Kirjailija kuvaa erityisesti Keski-Suomea, mutta hänen tuotannossaan valottuu samalla koko suomalainen elämänmuoto. Maa on Kalervon teoksissa elämän lähde ja ylläpitäjä. Silloinkin, kun hän kuvaa kaupunkiin muuttaneita, maaseutu on läsnä heidän muistoissaan. Se tarjoaa kiinnekohdan myös romaanin Tuppisuu suomalainen (1969) päähenkilölle. Tämä on syntynyt maalaispoikana mutta joutunut myöhemmin kaupunkiin.

Kalervo on Keski-Suomen kirjallisuudessa suuri työn kuvaaja. Maatilan työt tulivat hänelle tutuiksi lapsuus- ja nuoruusvuosina. Pitkällinen toiminta käytännön ammateissa oli Kalervolle oivallinen kirjoittamisen koulu. Kokemukset antoivat hänelle aiheita ja elämänymmärrystä. Hän liikkuu teoksissaan maanläheisesti arjen asioissa, pienten ihmisten matkassa. Hän kuvaa tarkasti maatalon ja palveluammattien arkea. Romaanissa Kiinnitys menneeseen (1967 ) on aiheena maalaispojan varttuminen, Pelivarassa (1961) ollaan kauppiaitten ja myymälänhoitajien maailmassa.
Kalervon proosa avartuu yhteiskunnan kuvaukseksi. Keskisuomalaisen maaseudun vanha ja uusi elämänmuoto kohtaavat toisensa hänen romaaneissaan. Maatyöstä ollaan siirtymässä palvelualoille, pienistä kylistä suurempiin keskuksiin. Maalaisen perinteinen rehtiys ja modernin ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu törmäävät toisiinsa. Puolustuskyvytön ihminen jää Kalervon proosan maailmassa helposti toisten jalkoihin. Kirjailijan perussanoma on silti valoisa. Kalervon tuotannossa on selkeä näkemys elämästä koulunkäyntinä ja jatkuvana eteenpäin menona. Hänen romaaneissaan on päällimmäisenä asiana elämänusko.

7 Marko Tapio (1924 - 1973)
Marko Tapio (1924-1973) kuuluu Kainin, Yrjön ja Harrin ohella saarijärveläiseen Tapperin veljessarjaan. Hänen tuotantonsa ankkuroituu Saarijärveen. Paikkakunta tarjoaa teoksiin ympäristöjä, joskus lisäksi henkilöitä ja tapahtumia. Saarijärven luonto ja kartanot ovat esillä myös romaanissa Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956). Joskus maisemat ovat muuttuneet suorastaan tarullisiksi. Veljesten kodin ohi virtaava joki on mukana teoksen Tuonelanvirta-jaksossa. Romaanin päähenkilö on kadottanut elämästään pohjan sotavuosina. Aapo Heiskasessa henkilöityykin sodan jälkeisen ajan lohduttomuus. Masennus ja syyllisyyden tunne raastavat häntä niin, että kuolema alkaa houkutella. Lopulta Aapo Heiskanen vastaa kuitenkin elämän kutsuun.

Kaksiosaisessa romaanissa Arktinen hysteria piirtyvät näkyviin Saarijärven vaiheet kolmen sukupolven ajalta. Marko Tapio haastatteli teosta varten nauhalle monia saarijärveläisiä. Paikkakunta ja sen asukkaat kietoutuvatkin tarinan kudokseen lukemattomin säikein.
Arktisen hysterian tapahtumien aikaväli on kansalaissodan ryhmittymien synnystä talvi- ja jatkosotaan. Kohtalokas onnettomuus, padon murtuminen voimalaitostyömaalla, ennakoi tulevia tapahtumia. Romaanin alkupuolella kuvattu yritteliäisyys on tuhoon tuomittua. Tarkatkaan suunnitelmat eivät päde, padotun kosken voima voi ryöstäytyä hallinnasta. Yksilön elämä ja valtiollis-yhteiskunnallinen kehitys ovat yllätyksellisiä. Romaanissa pyritään selvittämään, minkä periaatteen nojalla asiat liittyvät toisiinsa elämässä ja millaisessa yhteydessä yhteiskunnalliset syyt ja yksilön kokemat seuraukset ovat. Luonnon ja ihmismielen käsittämättömät voimat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä tapahtuu. Esille tulee ihmisen alkukantainen julmuus ja se, että hänen käyttäytymisensä ei ole ennustettavissa. Asioiden syyt voivat olla kaukana menneisyydessä, ja tapahtumakuluilla on taipumus kertautua. Toistuvuus irrottaa ne ajallisista yhteyksistään ja saa ne vaikuttamaan myyttisiltä. Tapahtumat eivät ole irrallisia sen paremmin yksilön kuin kansakunnankaan vaiheissa. Asiat ketjuuntuvat: yksi johtaa toiseen ja se kolmanteen. Yksilön ja suvun vaiheet ovat yhteydessä kansakunnan vaiheisiin. Yksilön konflikteja vastaa suuri konflikti, sota. Menneisyys antaa säikeet, joista nykyhetki kudotaan. Historian tosiasiat kietoutuvat romaanissa kuvitelmaan, muistaminen ja tarinointi värittävät ajankuvaa. Marko Tapion romaanit ovat modernia, rakenteeltaan monimutkaista proosaa. Hän julkaisi tässä esiteltyjen pääteostensa lisäksi muitakin kirjoja, mm. näytelmiä ja salapoliisiromaaneja.

8 Harri Tapper (1929 - )
Keski-Suomi ja Saarijärvi ovat monipuolisesti läsnä Harri Tapperin (1929-) teoksissa. Saarijärven ympäristöt ja elämänmuoto valottuvat hänen proosassaan. Kuten Tapiota, myös Tapperia kiinnostaa ilmiöiden jatkuvuus. Tapper saa romaaneihinsa, novelleihinsa, näytelmiinsä ja muihin teksteihinsä aineksia kansanperinteestä ja kulttuuriperinteestä. Hän kuvaa tarkasti maaseutua ja sen asukkaita, heidän töitään ja juhliaan. Pääpaino on lähimenneisyydessä. Laulunäytelmässä Kylän kevät (1982) on aiheena maaseudun autioituminen.

Paljon kiinnostusta on herättänyt kirjailijan muistelmaromaanien sarja, johon kuuluvat Näin syntyvät revontulet (1990), Kerrothan, oi koivu (1993) ja Tulva (1995). Hän kertoo näissä teoksissa Tapperin taiteilijaveljesten lapsuudesta ja nuoruudesta. Asiat esitetään värikkäästi ja elävästi - on kuin ne tapahtuisivat tässä ja nyt. Luontevaa luovuutta on mukana perheen elämässä paljonkin. Sitä on jutustelussa, työnteossa, kalastuksessa, urheilussa, arkisessa yhdessäolossa. Tapper käyttää taitavasti Saarijärven murretta esimerkiksi novellikokoelmassa Hevone, naene ja kuu (1999). Hän on kirjoittanut murteella sekä kertovat jaksot että henkilöiden vuorosanat. Alaotsikkona on Kertomuksie. Teoksessa ja muussa Tapperin proosassa on huumoria.

9 Lauri Haarla (1890 - 1944)
Kansalaissota antoi aiheen eräisiin Lauri Haarlan teoksiin. Tämä Suomen näytelmäkirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva kirjailija syntyi Korpilahdella ja asui Jyväskylässä. Välillä hän sijoittaa veljesvihan aiheen historiaan, välillä omaan aikaansa. Kirjailija katsoi, että luokkataistelusta ei seuraa mitään hyvää. Yhteiskunta voi uudistua vain yksilö yksilöltä, siten että ihmiset pyrkivät henkiseen kasvuun. Hänen teostensa sankarit uhraavat elämänsä paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sankarin liittolaisia ovat näytelmässä Velisurmaajat (1927) yhteisön vähäosaiset. Haarla kirjoittaa sodan vaikutelmista runokokoelmassaan Saarretun näkyjä (1919). Sota taustoineen ja seurauksineen askarruttaa kirjailijaa romaaneissa Syylliset ja syyttömät (1929) sekä Varjojen sota (1932). Myös näytelmät Viimeiset juoksuhaudat (1931) ja Kaksiteräinen miekka (1932) perustuvat sota-aiheelle. Haarla näkee elämän ikuisena taisteluna, jonka osapuolia ovat hyvä ja paha.

10 Ain'Elisabet Pennasen
Ain'Elisabet Pennasen romaanissa Kaksi raukkaa on omaelämäkerrallista ainesta kansalaissotaa edeltäviltä vuosilta. Teoksessa kerrotaan kirjailijan ja runoilija Juhani Siljon tarina, joskin heistä käytetään peitenimiä. Heidän rakkaussuhteensa herättää ankaraa vastustusta nurkkakuntaisessa pikkukaupungissa. Seminaari ja sen lähelle syntynyt lehtorien asuinalue Älylä paljastetaan moralisoinnin ja juonittelujen keskukseksi. Eräät lehtorit puolisoineen asettuvat muiden ihmisten yläpuolelle ja tuomitsevat kaiken, mikä poikkeaa heidän omasta ajattelustaan.

11 Robert Kiljander (1848-1924)
Postimestari Robert Kiljander marssittaa teoksissaan esille kaupungin pikkuvirkamiehiä ja porvareita. Kiljanderin huvinäytelmät Amalia ystävämme, Postikonttorissa ja Sanny Kortmanin koulu sisältävät purevaa ajan kritiikkiä. Henkilöhahmot ja tilanteet ovat humoristisia ja taitavasti piirrettyjä. Kiljander on valtakunnallisestikin merkittävä kirjailija: hän loi suomalaisen seuranäytelmän perustyypin. Lisäksi häntä pidetään pikkukaupunkikuvausten aloittajana.

12 Harry Forsblom (1943 - )
Harry Forsblom tunnustautuu keskisuomalaiseksi jo runokokoelmansa Toivakan kirkon kattomaalaus (1975) nimessä. Romaani Aurinkolinna on herkullinen kuvaus 1960- ja 70-luvun Jyväskylästä ja etenkin yliopistosta. Romaanissa ironisoidaan läänintaiteilijakokeilua. Pyrkyrimäinen kaupunginjohtaja saa osansa kritiikistä. Kaupunki on virkavaltainen ja sen toiminnot ovat vain näennäisesti tehokkaita. Myös demokraattisuus ja uudistukset ovat näennäisiä. Virkakoneiston mylly jauhaa silpuksi ideoita ja luovuuden mahdollisuuksia. Asiat junnaavat paikoillaan tunnetun arkkitehdin suunnittelemassa yliopistossa, ja opetus on mekaanista ja rutiininomaista.
Harry Forsblom kirjoittaa melko laajassa kaunokirjallisessa tuotannossaan vallasta ja alistamisesta. Hän hyödyntää antiikin myyttejä. Kirjailija paljastaa nykykulttuurin onttouden mm. vertaamalla sitä vanhan Kreikan kulttuuriin. Forsblom on toiminut pitkään Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikkona.

13 Keijo Siekkinen (1948-)
Keijo Siekkisen tuotannossa tulee esille yhteiskunnan kehitys: menneisyys tunkeutuu hänen proosassaan osaksi ihmisen nykyhetkeä.
Betoniraudoittaja Eino Helminen (1974) esittää rakennustyötä eläkkeelle jäävän miehen näkökulmasta. Romaanissa Raskaat miehet (1976) ja näytelmässä Raudanvalajat (1976) on aiheena raskas valimotyö. Tehdastyöläisten kuvaus on luotettavaa ja elävää. Sen taustana ovat kirjailijan oma osallistuminen valimotyöhön ja hänen keskustelunsa alan ammattilaisten kanssa. Romaanissa Kuusitoistamiehinen pyramidi (1981) on aiheena Vaajakosken historia. Teokseen sisältyvässä työväenliikkeen kehityksen kuvauksessa on lennokkuutta ja huumoria.

14 Hannele Huovi ( 1949- )
Hannele Huovi on Keski-Suomen merkittävin nuorisokirjailija. Luonto ja fantasia, ihmettely ja ilo ovat tärkeitä asioita hänen tuotannossaan: saduissa, lastenrunoissa, oppikirjoissa, kuvakirjoissa ja nuortenromaaneissa. Koko maailma sadullistuu hänen teksteissään, joissa elämän vaikeudetkin esitetään arvokkaina. Kasvu suvaitsevuuteen on Huovin teemoja. Kirjailija hahmottelee Vladimirin kirjassa (1988) hengellisiä kokemuksia ja ortodoksista kulttuuria. Päähenkilönä on erakoksi siirtynyt ruhtinas Vladimir. Satu ja todellisuus kohtaavat kirjassa toisensa. Huovi pyrkii kaikissa teoksissaan yhdistämään toisiinsa tiedon ja mielikuvituksen. Hän hyödyntää tuotannossaan suomalaista kansanperinnettä ja kansainvälisiä myyttejä. Kuten moni muukin nuorisokirjailija, Hannele Huovi on kirjoittanut osan teoksistaan aikuisille.