Klassikot: Elsa Heporauta

Palveltavaksi vai palvelemaan
Ajankohtainen Elsa Heporauta / Elsa Heporauta, aikaansa edellä tänäänkin

”Jokainen väkevä ajatus on maailmaan lähtevä, kohdettaan etsivä voimavirta.”
Elsa Heporauta

Monena mies eläessään, ja miksei nainenkin. Kalevalaisten Naisten Liiton perustaja Elsa Heporauta (1883–1960) oli monialainen vaikuttaja, jota kukin katseli omalta kantiltaan. Aikoinaan häntä sekä rakastettiin että vihattiin, ja hänen kulttuurityönsä puhuttaa edelleen.
Luotettava elämäkerta antaisi Heporaudasta uutta tietoa. Sitä odotellessa voi pohtia, millainen hän oikeasti oli, mutta kukin kyselijä löytää erilaisen Elsan. Evästykseksi sopii lause hänen romaanistaan Maa vai taivas: ”Jokainen etsijä luo edellytystensä mukaisen totuuden” (s. 114). – Seuraavassa muutama välähdys hänen kulttuurityöstään.

Kysymys kuuluu: Missä asioissa Heporauta oli aikaansa edellä? Todennäköisesti hän olisi näissä suhteissa aikaansa edellä vielä tänäänkin.

Jos Elsa Heporaudan ihanteet ilmaisee nykytermein, voi sanoa hänen puolustaneen kansalaisyhteiskuntaa, oikeudenmukaisuutta, sukupuolten tasa-arvoa ja kaikkien yhtäläisiä vaikutusmahdollisuuksia. Hänet tiedettiin itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä tehokkaaksi sillanrakentajaksi. Käytännön toimin ja aatteellisena herättäjänä hän eheytti kansaa, joka oli jakautunut toisiaan syytteleviksi ryhmiksi. Hän teki sosiaalista ja kulttuurityötä yhteiskunnan eri sektoreilla, ja lukuisat eri piirit arvostivat häntä kirjailijana, toimittajana ja puhujana.

Heporauta auttoi kulttuurialan toimijoita verkottumaan ja tuotteistamaan ideoitaan. Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala Koru Oy:n perustaminen oli osa kansallista eheyttämisohjelmaa. Liitto syntyi eritaustaisten naisten yhdyssiteeksi ja heidän asemansa parantajaksi aikana, jona eturyhmät toimivat yleensä oman väen keskuudessa. Yhdistys halusi lisätä Suomen kansanperinteen, kielen ja kirjallisuuden tuntemusta ja vahvistaa niiden asemaa. Heporauta toivoi Suomeen kalevalaista renessanssia, jotta oma kulttuuriperintö pääsisi rikastuttamaan kaikkia elämänaloja. Hän korosti, että kansanperinteellä on annettavaa varsinkin tieteille ja taiteille.

Liiton tuli seurata aikaansa ja uudistua yhteiskunnan ja kulttuurin tarpeiden mukaan. Johtoajatus oli, että sosiaalinen ja kulttuurityö edellyttävät toisiaan. Ensimmäisinä vuosikymmeninä sosiaalinen avustustoiminta olikin laajaa, ja osa päämääristä oli kansanvalistusaatteen perua. Liitto pyrki nostamaan kotikulttuurin tasoa, ja Heporauta kirjoitti, että naisen tulee ulottaa äidinrakkautensa kaikkiin lapsiin, ei vain omiin. Köyhille ja varakkaille tulisi taata samat edellytykset täysipainoiseen elämään.

Elsa suuntaisi varmaankin tänään Kalevalaisten Naisten toiminnan myös työttömien ja syrjäytyneiden pariin. Todennäköisesti hän virittäisi EU-Suomessa arvokeskustelun, jossa etsittäisiin tietä oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Hän ottaisi julkisuudessa rohkeasti kantaa tärkeisiin asioihin, kirjoittaisi lehtiin ja ottaisi yhteyttä päättäjiin. Hän tuskin odottaisi tänäänkään, että puolueet, kunta ja valtiovalta kantaisivat kaiken vastuun kulttuurin ja yhteiskunnan kehittämisestä. Elsa voisi hyvinkin nostaa Liitossa ja kansalaiskeskustelussa ydinkysymykseksi tämän: palveltavaksi vai palvelemaan.

Elsa Heporauta palveli lähimmäisiä paitsi yhdistyksissä, myös kodissaan, jonka ovet olivat avoinna neuvojen, tuen ja huolenpidon tarvitsijoille. Hän majoitti luonaan sellaisiakin, joilla ei ollut pääsyä muualle. Heporaudan kirjeenvaihto oli laaja, ja ystävien lisäksi monet aivan tuntemattomat ottivat hänet neuvonantajakseen. Hän oli kasvanut käytännön lähimmäisenrakkauteen jo lapsuuskodissaan, jossa hän otti vanhempiensa luvalla neljätoistavuotiaana itselleen kasvatin, kolmivuotiaan tytön, jonka hän sitten kasvatti ja koulutti. Elsa tutustui myös kansanparannukseen jo synnyinseudullaan Puumalassa. Parantajan kyvyt kulkivat isän suvussa, ja Elsa jopa piti Helsingin kodissaan vastaanottoa eräänlaisena henkiparantajana.


Kaikki elävät toisilleen

Heporauta korosti, että kukaan ei elä vain itselleen. Kouluttajana ja opastajana hän arvosti kasvua vastuuseen ja monipuolista kehitystä. Tärkeää oli tekemällä oppiminen, oma kosketus eri aloihin. Huittisten kansanopiston johtajattarena hän hämmästytti paikkakuntalaisia panemalla suurtenkin talojen tyttäret käytännön töihin, kuten pesemään ikkunoita. Hän uudisti kaikkia aloja, joissa oli mukana. Lyseostaan ja tyttökoulustaan ylpeään Jyväskylään hän toi yhteiskasvatusaatteen. Hän opetti nuorisoseuraväelle puheiden pitoa ja kokoustekniikkaa, jotta he saisivat valmiuksia yhteiskunnalliseen toimintaan.

Taidetta Heporauta piti tärkeänä kaiken ikäisille. Hän toi Suomeen järjestäytyneen lausujakoulutuksen, ja hän oli kekseliäs teatteriesitysten ohjaaja. Toimittamissaan lukemistoissa Heporauta suositteli lapsille ja nuorille kirjoittamista, kaunokirjallisuuden lukemista ja yleensäkin aktiivista taiteen harrastusta. Hän järjesti suuria kansanjuhlia ja kulttuuritilaisuuksia, joissa oli monipuolista lausunta-, teatteri- ja taideohjelmaa.

Kirjailijana Heporauta teki aluevaltauksia kuvatessaan ihmisen sisäistä kasvua. Hän toi laajassa, kaikkia tärkeimpiä kirjallisuudenlajeja käsittävässä tuotannossaan Suomen kirjallisuuteen uusia aiheita ja näkökulmia. Hänen proosaansa pidettiin rohkeana, koska hän kirjoitti leppoisten aiheitten lomassa arkaluontoisistakin asioista. Niihin kuuluivat rappeutuneet vallanpitäjät, psyykkiset sairaudet, riippuvuudet, perheväkivalta, taparikollisuus, insesti. Hänen yksi teemansa olivat paranormaalit kokemukset, ja hän hyödynsi poikkeuksellisten tajunnantilojen kuvauksissa tietojaan uusimmasta psykologiasta, parapsykologiasta ja psykiatriasta. Kriitikoista hänen eläinpsykologiset teoksensa ovat uraa uurtavia.

Hän sai puolisoltaan, vanhan aatelissuvun jäseneltä ja kansanrunoudesta väitöskirjan kirjoittaneelta F.A. Heporaudalta, jatkuvasti virikkeitä ja kannustusta, ja hän itse antoi niitä tälle. Pariskunta vahvisti Suomessa oman kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen arvostusta. Jyväskylän opettajaseminaarissa he nykyaikaistivat opetusta ja harrastustoimintaa, ja F. A. Heporauta toi suomen kielen opetuksen yhteyteen kansanrunouden ja Suomen kirjallisuuden opetuksen. Hänen oppikirjansa olivat esimerkillisiä, ja hän piti yhtä tärkeinä oman kielen ja kirjallisuuden opetusta.


Kansallisuus ja kansainvälisyys

Elsa ja F. A. Heporauta olisivat aikaansa edellä vielä tänäänkin sikäli, että he ymmärsivät kansainvälisyyden toisin kuin eräät päättäjät vuonna 2005. Heporaudat olivat suomenmielisiä kosmopoliitteja, joille oman maan kulttuuri oli sydämen asia ja joiden kulttuurityö ulottui ulkomaille. He seurasivat aktiivisesti eri maiden kulttuuri- ja yhteiskuntakehitystä ja tekivät ulkomaille laajoja puhuja- ja opintomatkoja. Yhdysvaltain matka 1939 oli tuloksekas: Elsa Heporaudan satakunta puhetta levittivät tietoja Suomen kulttuurista, ja Eleanor Rooseveltin kirjoitus hänen ja Heporaudan tapaamisesta ilmestyi noin sadassa lehdessä. Tämä vaikutti osaltaan Suomi-kuvan myönteisyyteen ja siihen, että Suomi sai Yhdysvalloista runsaasti apua talvisodassa.

Heporaudan mukaan kansallisen kulttuurin vaaliminen edellyttää heräämistä kansainvälisyyteen. Tuli tuntea oma kulttuuri ja sitten toimia maailmankansalaisena ihmiskunnan parhaaksi. Hän kirjoittaa: ”Ei ole tervettä isänmaallisuutta ilman tervettä kansainvälisyyttä, ei tervettä kansainvälisyyttä ilman tervettä isänmaallisuutta.”

Katriina Kajannes on kotimaisen kirjallisuuden dosentti, joka on julkaissut Elsa Heporaudasta kaksi kirjaa. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa, on Jyväskylän Kalevalaisten Naisten jäsen ja toimii Keski-Suomen kulttuuriyhdistys ry:n puheenjohtajana