tiistai 19. elokuuta 2008

Modernismi: Helvi Juvonen

Katriina Kajannes


Pikarijäkälän runoilija/Tutkimus Pikarijäkälän runoilijasta

Liisa Enwald: Pohjajään ilo. Helvi Juvosen runoudesta. Helsinki: SKS 2006.

Helvi Juvosen (1919-1959) lyriikasta on ennen Liisa Enwaldin tutkimusta kirjoitettu vain artikkeleita ja jokunen opinnäytetyö. Enwaldin lähes 400-sivuinen opus magnum on oivallinen tarkkuudessaan, ja aineslähteenä se on aarrearkku. Teoksen lähtökohdat ovat toiset kuin edeltäjien: runojen tulkinta on pääasia, ja niukat maininnat Juvosen yksityiselämästä ovat yleensä häätyneet loppuviitteisiin. Koska viitteet ovat SKS:n kirjoissa häviävän pientä kirjasinta, tieto kirjaimellisesti kätkeytyy niihin.

Helvi Juvosesta on kahdenlaisia tutkimuksia kuten myös esimerkiksi Uuno Kailaasta: tuotantoa joko selitetään biografian avulla, tai sitten biografia sysätään kokonaan syrjään. Liisa Enwaldin ratkaisu on selväpiirteinen. Matti Palmin laaja lisensiaatintutkielma (1975) ja eräät muut hänen tekstinsä perustuvat tarkoille tiedoille kirjailijan elämästä. Sama pätee Juhani Salokanteleen teokseen Linnasta Saarikoskeen (1993). Palm ja Salokannel piirtävät kuvan anemian ja muiden sairauksien, asunto-ongelmien ja työttömyyden vaivaamasta kirjailijasta, jota satunnaiset työt suomen ja latinan opettajana eivät pelastaneet kroonisesta rahapulasta ja aliravitsemuksesta. Palm ja Salokannel eivät aina osoita, mikä on syytä, mikä seurausta. Esimerkiksi Juvosen seksuaalinen poikkeavuus oli tärkeä tekijä tässä ongelmakentässä, olihan se tuolloin ankarasti paheksuttua. - Pohjajäätä-kokoelman viimeinen säe Kootuissa runoissa on vetoomus armottomille ihmisille: ”Nyt ihmiset, ihmistä armahtakaa.”

Juvosen lyriikka, joka on totuttu sijoittamaan modernismin kärjen tuntumaan, on alkanut viime aikoina painua taka-alalle, kuten on aiheetta tapahtunut myös esimerkiksi Kaarlo Sarkian tuotannolle. Juvosen runoja on aiempina vuosikymmeninä luettu ja lausuttu paljon, ja seuraavat säkeet kuuluvat yhä Suomen lyriikan tunnetuimpiin: ”Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:/ Nyt malja elämämme rikkaudelle.” Säepari osoittaa Juvosen ilmaisun ja maailmankuvan tärkeimmät ainekset. Puhujan jäljittelemättömän äänen läheisin kansainvälinen esikuva on Emily Dickinsonin lyriikassa. Kiteytys ja paradoksi ovat kummankin runojen tunnuksia. Liisa Enwald osoittaa Juvosen lyyrikonkuvan yhden ydinaineksen analysoidessaan ”Runkojen lomasta” -sarjaa, johon ”Pikarijäkälä” sisältyy: Siinä ”luonnon osat ovat miniatyyrisiä ja nähdään kuin häivähdyksenä, puiden välistä tai maan tasalta. Sarja näyttää puhujan täsmällisen havainnoinnin ja sen, miten mikrokosmos kätkee avaraa.” [45]

Lähilukua ja vertailua

Liisa Enwaldin ensisijaisena tutkimuskohteena ovat Helvi Juvosen kuusi runoteosta, joista yksi on postuumi, ja postuumi proosakirja Pikku Karhun talviunet. Tavoitteena on lyyrikonkuvan hahmottelu, menetelmänä lähiluku. Teoksen rakenne on selkeä: I ”Luonto- ja kulttuurimaiseman kuvat”, II ”Kipu, risti ja hiljaisuus – keskeisten teemojen tarkkailua” ja III ”Rajamaan poetiikkaa”. Jaksottelu herättää kuitenkin kysymyksiä. Mitä voitetaan sillä, että ensimmäisen osaston aiheina ovat jo otsikoissa näkyvästi motiivit ja kuvat, ja sitten siirrytään teema-analyysin kautta tyhjyyden ja välitilan poetiikkaan. Tavoitteena mahdollisesti olevaa kattavuutta hälventää mm. se, että kokoelmista osastoineen ja lyyrikonkehityksestä ei oikein synny kuvaa, teemoista ja yksittäisistä runoista kylläkin.

Metodisesti tutkimuksessa on oudostuttavinta vertaileva otteen useinkin suurpiirteinen käyttö. Enwald mainitsee, että hän suhteuttaa Juvosen lyriikkaa vertauskohdiksi valitsemiensa runoilijoiden teoksiin. Vertailun ihanuus ja kurjuus on mahdollisten kohteiden suuressa määrässä ja valinnan vaikeudessa. Tekstienvälisten yhteyksien osoittaminen ja tulkitseminen olisi antanut jäntevämmän tuloksen. Nykyisellään esim. Rilken osuus on huomattavan suuri verrattuna vaikkapa Emily Dickinsonin tai eräiden muiden Juvosen suomentamien runoilijoiden saamaan huomioon. Missä ovat länsimaisen lyriikan klassikot ja antiikin kirjailijat? Sama valikoinnin pulmallisuus jatkuu kirjallisuusvirtauksien osalta. On hyvä, että imagismi on taajaan esillä. Mutta mihin ovat unohtuneet eräät muut kauden kirjallisuusvirtaukset?

Lukijan mielenkiinto pysyy vireänä, mutta välillä hän kysyy, olisiko tiivistäminen ollut tekstille eduksi. Toisaalta se olisi varmaan vienyt mukanaan sellaista, mikä on Enwaldin esitystavassa rikasta ja omintakeista. Tutkija on tarvittaessa kärsivällinen ja vitkallinen, toisin kuin monet muut tulkitsijat. Hän pysähtyy kuuntelemaan, kysymään ja pohtimaan, mikä tekee oikeutta kohteelle, ja tutkimuksen lukijalle. Tekstiin jää hyvin väljyyttä lukijankin tulla mukaan omine pohdintoineen. Tulkinnat eivät ole kiinni napitettuja, ja ote poikkeaa edukseen niiden kirjallisuudentutkijoiden tyylistä, joiden esitystapa on joko oppitermein lastattua tai epätarkkaa tai ilmattoman tiukkaa ja tiivistä. Enwaldilla on poikkeuksellista vivahteiden tajua. Vain harvoin tulkinta jää harmillisesti puolitiehen. Helvi Juvosen lyriikka on saanut Liisa Enwaldissa arvoisensa tulkitsijan.

Tutkimus osoittaa harvinaista herkkyyttä, oivallusta ja ilmaisukykyä. Siten se tavoittanee poikkeuksellisen monenlaisia lyriikan lukijoita. Pohjajään ilo on esimerkki sellaisesta luennasta, jota on kyselty ja odoteltu. Varsinkin tohtori Juha Rikama on toivonut tutkimukselta ja koulun kirjallisuudenopetukselta paneutumista peruskysymyksiin, kuten rakenne- ja varsinkin teema-analyysiin. Teoriassa ja käsitteissä on muoti-ilmiöitä, jotka eivät auta kaunokirjallisuuden luovassa luennassa. Teorian ja lukutapojen keskuudessa päiväperhoset voivat olla monenkirjavia, mutta niistä ei ole



Liisa Enwald väittää, että Mirkka Rekola ja Leena Krohn nostavat 1980-luvun esseissään toden teolla esille tyhjyyden teeman Helvi Juvosella. Itse asiassa Yrjö Sepänmaan kritiikki ”Tyhjyys, maailman ääri” tähdentää näitä asioita heti Pikku karhun talviunien ilmestyttyä. Tyhjyyttä ja sen voittamista koskeviin Pohjajään ilon lukuihin olisi kaivannut pureutumista lyriikan ja filosofian välisiin yhteyksiin. Enwald vertaa näissä luvuissa Juvosen lyriikkaa joihinkin Leinon, Siljon, Kailaan ja Hellaakosken runoihin, mikä ei oikein riitä. Syvällinen, tarkka luenta odotuttaa näiden Juvosen runojen kohdalla itseään.





















tyhjyys, valottaminen filosofian kannalta?
Yrjö Sepänmaa tähdentää kritiikissään
laajaa käyttöä

Pikarijäkälän runoilija

Liisa Enwald: Pohjajään ilo. Helvi Juvosen runoudesta. Helsinki: SKS 2006.

Helvi Juvosen (1919–1959) lyriikasta on ennen Liisa Enwaldin tutkimusta kirjoitettu vain artikkeleita ja jokunen opinnäytetyö. Enwaldin lähes 400-sivuinen opus magnum on oivallinen tarkkuudessaan, ja aineslähteenä se on aarrearkku. Teoksen lähtökohdat ovat toiset kuin edeltäjien: runojen tulkinta on pääasia, ja niukat maininnat Juvosen yksityiselämästä ovat yleensä päätyneet loppuviitteisiin.

Helvi Juvosesta on kahdenlaisia tutkimuksia kuten esimerkiksi Uuno Kailaasta: tuotantoa joko selitetään biografian avulla, tai biografia sysätään kokonaan syrjään. Liisa Enwaldin ratkaisu on selväpiirteinen. Matti Palmin laaja lisensiaatintutkielma (1975) ja eräät muut hänen tekstinsä perustuvat tarkoille tiedoille kirjailijan elämästä. Sama pätee Juhani Salokanteleen teokseen Linnasta Saarikoskeen (1993). Palm ja Salokannel piirtävät kuvan anemian ja muiden sairauksien, asunto-ongelmien ja työttömyyden vaivaamasta kirjailijasta, jota satunnaiset työt suomen ja latinan opettajana eivät pelastaneet kroonisesta rahapulasta ja aliravitsemuksesta. Palm ja Salokannel eivät aina osoita, mikä on syytä, mikä seurausta. Esimerkiksi Juvosen seksuaalinen poikkeavuus oli tärkeä tekijä tässä ongelmakentässä, olihan se tuolloin ankarasti paheksuttua. Pohjajäätä-kokoelman viimeinen säe Kootuissa runoissa on vetoomus armottomille ihmisille: ”Nyt ihmiset, ihmistä armahtakaa.”

Juvosen lyriikka, joka on totuttu sijoittamaan modernismin kärjen tuntumaan, on alkanut viime aikoina painua taka-alalle, kuten on aiheetta tapahtunut esimerkiksi Kaarlo Sarkian tuotannolle. Juvosen runoja on aiempina vuosikymmeninä luettu ja lausuttu paljon, ja seuraavat säkeet kuuluvat yhä Suomen lyriikan tunnetuimpiin: ”Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:/ Nyt malja elämämme rikkaudelle.” Säepari osoittaa Juvosen ilmaisun ja maailmankuvan tärkeimmät ainekset. Puhujan jäljittelemättömän äänen läheisin kansainvälinen esikuva on Emily Dickinsonin lyriikka. Kiteytys ja paradoksi ovat kummankin runojen tunnuksia. Liisa Enwald paljastaa Juvosen lyyrikonkuvan yhden ydinaineksen analysoidessaan ”Runkojen lomasta” -sarjaa, johon ”Pikarijäkälä” sisältyy: Siinä ”luonnon osat ovat miniatyyrisiä ja nähdään kuin häivähdyksenä, puiden välistä tai maan tasalta. Sarja näyttää puhujan täsmällisen havainnoinnin ja sen, miten mikrokosmos kätkee avaraa.”

Tutkimus on tärkeä ja useissa suhteissa ansiokas, ja se palvelee tutkijoiden lisäksi muitakin lukijoita. Seuraavat huomiot eivät tarkoita sitä, että kiistäisin Pohjajään ilon tarpeellisuuden ja käyttökelpoisuuden. Teos on antoisa ja mielenkiintoinen, mutta se herättää eräitä kysymyksiä.

Liisa Enwaldin ensisijaisena tutkimuskohteena ovat Helvi Juvosen kuusi runoteosta, joista yksi on postuumi, ja postuumi proosakirja Pikku Karhun talviunet. Tärkeimmän kohteen eli Koottujen runojen rinnalla olisi ollut paikallaan käyttää alkuperäiskokoelmia, joiden nimet eivät nyt edes näy lähdeluettelosta. Runojen sijoittuminen alkuperäisteoksissa eri osastoihin olisi kannattanut panna merkille tulkinnassa, sillä osastot eivät käy ilmi Kootuista. Juvosen lehti- ja muita kirjoituksia olisi voinut hyödyntää nykyistä enemmän.

Pohjajään ilossa on tavoitteena lyyrikonkuvan hahmottelu, menetelmänä lähiluku. Rakenne on seuraava: I ”Luonto- ja kulttuurimaiseman kuvat”, II ”Kipu, risti ja hiljaisuus – keskeisten teemojen tarkkailua” ja III ”Rajamaan poetiikkaa”. Tavoitteena mahdollisesti olevaa kattavuutta hälventää se, että kokoelmista osastoineen ja lyyrikonkehityksestä ei oikein synny käsitystä, tärkeimmistä teemoista ja yksittäisistä runoista kylläkin.

Tutkimuksessa oudoksuttaa vertailevan otteen useinkin suurpiirteinen käyttö. Enwald mainitsee, että hän suhteuttaa Juvosen lyriikkaa vertauskohdiksi valitsemiensa runoilijoiden teoksiin. Tekstienvälisten yhteyksien osoittaminen ja tulkitseminen olisi antanut jäntevämmän tuloksen. Nyt esimerkiksi Rainer Maria Rilken osuus on huomattavan suuri verrattuna vaikkapa Emily Dickinsonin tai eräiden muiden Juvosen suomentamien runoilijoiden saamaan huomioon. Missä ovat Juvosen runoudelle tärkeät länsimaisen lyriikan klassikot ja antiikin kirjailijat? Sama valikoinnin pulmallisuus jatkuu kirjallisuusvirtauksien osalta. Hyvä, että imagismi on taajaan esillä, mutta mihin ovat unohtuneet eräät muut kauden kirjallisuusvirtaukset? Juvosen yhteyksiä varsinkin ekspressionismiin kannattaisi analysoida.

Pohjajään ilo pitänee lukijan mielenkiinnon vireänä. Ei voi silti olla kysymättä, eikö tiivistäminen olisi ollut tekstille eduksi. Se olisi kuitenkin tullut tehdä taiten, jotta se ei olisi vienyt mukanaan sellaista, mikä on tutkijan esitystavassa rikasta ja omintakeista. Enwald pysähtyy kuuntelemaan, kysymään ja pohtimaan, mikä tekee hänen parhaissa tulkinnoissaan oikeutta kohteelle. Tekstiin jää hyvin väljyyttä lukijankin tulla mukaan omine pohdintoineen. Tulkinnat eivät ole kiinni napitettuja, ja ote poikkeaa edukseen niiden kirjallisuudentutkijoiden tyylistä, joiden esitystapa on oppitermein lastattua ja ilmattoman tiivistä.

Väljyyttä ja ilmavuutta olisi voinut karsia erityisesti viimeisessä osassa, jonka nimi on ”Rajamaan poetiikkaa”. On tarpeen eritellä Juvosen tyhjyysteemaa, jota jo Yrjö Sepänmaa piti tärkeänä Pikku karhun talviunista kirjoittamassaan kritiikissä. Tyhjyyttä ja sen voittamista koskeviin Pohjajään ilon lukuihin olisi kaivannut asioiden valottamista filosofian avulla ja myös modernismin teorian kautta. Täsmällinen intertekstuaalisten yhteyksien osoittaminen ja analyysi olisi tässä paikallaan.

Edellä esitetyillä huomioilla ei ole määrä kyseenalaistaa Pohjajään ilon suurta merkitystä suomalaiselle lyriikantutkimukselle. Enwaldin näkemyksellisyys ja vivahteiden taju ovat poikkeuksellisia. Hänen tulkintansa jäävät vain harvoin harmillisesti puolitiehen. Helvi Juvosen lyriikka on saanut Liisa Enwaldissa arvoisensa tulkitsijan.

Teos on aarrearkku sille, joka etsii syvällisiä analyyseja Juvosen keskeisimmistä runoista.
Tutkimus osoittaa harvinaista herkkyyttä, oivallusta ja ilmaisukykyä. Pohjajään ilo on esimerkki sellaisesta luennasta, jota on kyselty ja odoteltu. Varsinkin Juha Rikama on syystäkin toivonut tutkimukselta ja kirjallisuudenopetukselta juuri tällaista paneutumista peruskysymyksiin, kuten rakenne- ja varsinkin teema-analyysiin. Läheskään kaikki teorian ja käsitteiden muoti-ilmiöt eivät auta kaunokirjallisuuden luovassa luennassa. Teorian ja lukutapojen päiväperhoset voivat olla monenkirjavia, mutta ne eivät useinkaan edistä lyriikan luovaa luentaa. Pohjajään ilo tekee sen.
Tässä vielä muutamia toimittajien korjauksia ja kommentteja. Kiitokset – moinen herättää luottamusta (kirjallisuuden)tutkimukseen ja sen kieleen.

Merkitsin alleviivauksella ne kohdat, joihin olemme tehneet kielellisiä korjauksia. Lisäksi pari mielestämme tarpeetonta lausetta on poistettu tekstistä ensimmäisen ja viidennen kappaleen lopusta. Parhaat kiitokset erinomaisen tarkasta ja hyvästä toimitustyöstä, jollainen alkaa olla harvinaista tänään! Viimeisessä kappaleessa on alleviivatussa virkkeessä nyt hiukan harmillinen –kin-päätteen toisto.

Väliotsikot olemme poistaneet, sillä niitä emme tavallisesti laita näin lyhyisiin teksteihin. Kiitos – hyvä niin.

Kolmannen kappaleen Dickinsonin lyriikkaa koskevaa lausetta hieman muutin. Jos pidät sitä nyt liian yksioikoisena, korjaa toki paremmaksi. Saman kappaleen lopussa olevaan sitaattiin voisi liittää sivunumeron.

Lisäksi toivoisimme vielä selvennystä seuraaviin kohtiin:

Ensimmäisen sivun toisessa kappaleessa puhut Liisa Enwaldin selväpiirteisestä ratkaisusta suhteessa biografiseen lähestymistapaan. Tuossa yhteydessä Enwaldia koskeva lause jää kuitenkin irralliseksi, eikä lukijalle selviä, mikä hänen ratkaisunsa on, sillä kappaleessa käsitellään lähinnä aikaisempaa Juvos-tutkimusta. Voisitko vielä selventää tuota kappaletta. Mikä on Enwaldin ratkaisu ja miten se liittyy muuhun tutkimukseen?

”Enwaldin ratkaisusta” kerrotaan seuraavasti ensimmäisessä kappaleessa eli yhden virkkeen päässä tuosta tarkoittamastanne kohdasta: ” Teoksen lähtökohdat ovat toiset kuin edeltäjien: runojen tulkinta on pääasia, ja niukat maininnat Juvosen yksityiselämästä ovat yleensä päätyneet loppuviitteisiin.”

Kuudennessa kappaleessa esittelet tutkimuksen rakennetta. Selventäisitkö ja tarkentaisitko vielä hieman, mikä ongelmallisuus mielestäsi liittyy tähän rakenteeseen. Se jää lukijalle hieman epäselväksi. Poistin kohdan, kiitos vihjeestä!

Seitsemännen kappaleen lopussa viittaat teoksesta unohtuneisiin kirjallisuusvirtauksiin. Voisitko tuossa yhteydessä mainita niistä esimerkkinä joitakin. Lisäsin ekspressionismia koskevan maininnan.

Yhdeksännessä kappaleessa kommentoit ns. rajamaan poetiikkaa. Selvennätkö tässä muutamalla sanalla, mitä sillä tarkoitetaan. Onko tyhjyysteema rajamaan poetiikkaa?

Ei kommentteja: